They walk beside us every day,
Unseen, unheard, but always near,
Still loved, still missed and very dear.
Uskon, että jokainen lemmikkinsä joskus menettänyt pystyy ymmärtämään. Ei tämä ikävä koskaan minnekään katoa, mutta aika tunnetusti auttaa. Tulee päivä, jolloin Millin muistelu ei enää aiheuta järkyttävää kipua sydämessä. Sitten voin olla hyvillä mielin ja miettiä niitä kaikkia ihania hetkiä joita me yhdessä koettiin.
Olen hyväksynyt asian, mutta kuvien katselu ja asian puiminen tällä tavalla tuntuu yhä tosi vaikealta. Siksi en aio kirjoittaa tästä aiheesta sen enempää.
Se viimeinen pieni pusu mun käteen ehkä kertoi, että tein oikean ratkaisun. Mun pieni kulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti